<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

11. – Sekasortoa keittiössä

 

Sirius tuli takaisin Helgan kartanolle, vasta myöhään illalla. Hän oletti löytävänsä sieltä kaikki kelmit, mutta hän tapasikin vain Jamesin, joka istui Gustavin ja Lilyn kanssa melko vaisuina olohuoneen sohvalla.

"Hei, missä Matohäntä ja Kuutamo ovat?" Sirius kysyi pyyhältäessään sisään.

James kertoi Siriukselle melko pikaisesti, mitä oli tapahtunut, hänen poissaollessaan.

"Ja sen lisäksi täällä on vieraita", James sanoi ja osoitti peukalollaan kohti suljettua keittiön ovea.

"Keitä?" Sirius kysyi melko innottomasti.

"Andrea ja yksi tyttö, joka on ilmeisesti hänen sisarentyttärensä tai jotain sinnepäin", James kertoi, "He tulivat vähän aikaa sitten ja lukittautuivat heti tuonne isän kanssa."

"Se Andrea on aika outo tyyppi", Sirius sanoi rypistäen otsaansa.

James kohautti olkiaan. "No niin on, mutta toisaalta, minun isäni luottaa häneen."

 

Sen jälkeen heidän oli pakko vain tyytyä odottamaan hiljaa. Ja kestikin vielä kauan, ennen kuin keittiön ovi vihdoin avautui ja ulos astuivat Jack ja Andrea mukanaan nuori, ujonäköinen tyttö, jolla oli tummanruskeat, olkapäille ulottuvat hiukset.

"Hei", Andrea sanoi ja nyökkäsi lyhyesti olohuoneessa istujille, "Tässä on minun sisarentyttäreni Catherine. Häntä voi sanoa Cathyksi."

Lily hymyili tytölle ystävällisesti. "Hei Cathy, hauska tavata." Sitten hän pukkasi Siriusta ja Jamesia kylkeen, kunnes kumpikin tajusi tervehtiä Catherinea.

"No niin, mutta nyt minun on mentävä", sanoi Andrea ja vilkaisi ranteessaan olevaa, kalliinnäköistä kelloa, "Te pidätte varmaan huolta Cathystä, nähdään taas." Ja niin Andrea taputti Catherinea olkapälle ja pyyhälsi ulos huoneesta.

"No niin", Jack rykäisi hetken kuluttua, "Me olemme nyt päättäneet, että Cathy jää tänne vähäksi aikaa. Nyt minunkin on mentävä, puhutaan sitten myöhemmin lisää."

Jack kohotti kulmiaan Jamesille merkitsevästi ja lähti hänkin ulos.

Hetken ajan kaikki huoneessa olijat vain tuijottivat toisiaan hiljaa. Sitten Lily vihdoin rikkoi hiljaisuuden: "Hei Cathy, tule tänne istumaan. Onko sinulla nälkä?"

"Ei, en minä tarvitse mitään", Cathy sanoi ja hymyili ujosti Lilylle.

Sinä iltana he eivät jutelleet paljoa. Cathy osoittautui aika ujoksi, tai sitten tätä ei vain huvittanut jutella heille. Muutaman heti alkuunsa tyssähtäneen keskusteluyrityksen jälkeen, kaikki päättivät yksissä tuumin lähteä nukkumaan. Lily petasi Cathylle sängyn yhteen Helgan loputtomista vierashuoneista ja siten he vetäytyivät kaikki omiin huoneisiinsa.

 

"Minusta se Cathy on aika outo", James sanoi Lilylle. He lojuivat sängyn päällä Ja Lily nojasi päätään Jamesin rintaan Kumpaakaan ei vielä väsyttänyt, vaikka kello olikin jo aika paljon.

"No mikä ihme se sitten on, jos hän on kerran sukua Andrealle", Lily hymähti.

"Niin kai", James sanoi. He olivat hetken hiljaa, kunnes James vihdoin sanoi: "Arvaa mitä?"

"No?"

"En olisi uskonut, että sanon tätä, mutta oikeastaan minulla on koti-ikävä."

"Minulla on ikävä Tylypahkaa", Lily vastasi, "Eikö ole aika outoa, että yhtäkkiä, me emme enää palaakaan sinne. Oikeastaanhan se oli minun kotini."

"Niin minunkin", James vastasi.

"Ja nyt ei olekaan mitään paikkaa, mihin palata syksyllä", Lily jatkoi haikeasti, "Ja täytyy huolehtia omista asioistaan ja hankkia oma asunto ja olla niin ällöttävän aikuinen."

"En olisi ikinä uskonut että koulun johtajatyttö, vastuullinen ja järkevä Lily Evans sanoo noin", James naurahti, "Minä luulin, että sinusta on kiva olla aikuinen. Sitähän sinä aina hoit minullekin: 'kasva aikuiseksi Potter.'"

Lily naurahti ja kohottautui suutelemaan Jamesia. "Niin, no mutta kaikki oli ihan eri tavalla Tylypahkassa. Kun ei ollut Voldemortia, eikä kuolonsyöjiä, eikä oikeasti tarvinnut ottaa vastuuta omasta elämästään."

"No niin, mutta onko se muka niin kamalaa", James virnisti ja kietoi kätensä Lilyn ympärille, "Vastuu tuo mukanaan vapautta, muista se Lily –kulta."

"Eikö sinusta tunnu, että tämä meneen nyt jotenkin väärin päin. Minunhan pitäisi sanoa sinulle noin", Lily hymyili.

"No hyvä on sitten, lopetetaan tämä keskustelu ja meennään uimaan", James virnisti ja nousi istumaan, vetäen myös Lilyn mukanaan ylös.

"Mitä? Ei me nyt minnekään uimaan voida mennä. Nythän on käytännössä katsoen yö", Lily sanoi kuin olisi selittänyt yksinkertaista asiaa jääräpäiselle pikkulapselle.

"No niin, nyt sinä alat kuulostaa taas omalta itseltäsi, tule mennään nyt." James hihkaisi. Ja ennen kuin Lily ehti väittää vastaan, James oli kiepauttanut hänet ikkunasta ulos ja he kiipesivät lähellä olevaa puuta pitkin alas maahan.

"Hei James, miksi me menimme ikkunan kautta ulos, onhan tässä talossa ovikin?" Lily kysyi, samalla kun he juoksivat käsi kädessä kohti rantaa.

"Niin, mutta ikkunan kautta se on hauskempaa", James sanoi ja pysähtyi suutelemaan Lilyä, ennen kuin jatkoi taas matkaa.

 

Kun he vihdoin pääsivät rannalle, he juoksivat suoraan veteen vaatteet päällä, potkaistuaan vain kengät matkalla pois jalastaan.

"James, tämä on ihan hullua", Lily sanoi ja hieroi merivettä pois silmistään, heidän vihdoin pysähdyttyään vähän matkan päästä rannasta.

"Niin, siksi tämä onkin niin hauskaa. Enää sinusta ei tunnu liian aikuiselta, vai mitä?" James kysäisi ja suuteli Lilyä taas huulille. Samalla hän kamppasi tytön niin, että tämä kaatui selälleen veteen. Lily nousi pinnalle pärskien ja yskien Jamesin hekotellessa vieressä.

"Tuota sinä saat vielä katua James Potter!" Lily kiljaisi ja tarttui pojan korvista ja painoi tämän pään veden alle.

Mutta ennen kuin Lily ehti edes tajuta, mitä tapahtui, James oli jo kaapannut Lilyn syliinsä ja heitti tämän veteen. Kohta Lily nousi taas pärskien ja nauraen pinnalle. Tällä kertaa James nappasi Lilyn reppuselkäänsä ja juoksi yhä syvemmälle veteen. "Miten sinä voit olla noin kevyt", James kysyi nauraen, pudotti Lilyn jaloilleen veteen, joka ulottui häntä jo kainaloihin. James kääntyi Lilyyn päin ja suuteli tätä tällä kertaa pidempään, ilman mitään ilkeitä taka-ajatuksia.

Lily oli kuitenkin valmistautunut paremmin ja onnistui kampittamaan Jamesin veteen. Kun oli Jamesin vuoro nousta pärskien pintaan, Lily vain hymyili viattomasti.

 

He jatkoivat niin vielä jonkin aikaa, kunnes lysähtivät rantahiekalle tuijottelemaan taivasta. James kietoi käsivartensa taas kerran Lilyn ympärille. He makasivat siinä hiljaa jonkin aikaa, kunnes lähtivät tallustelemaan rauhallisemmin kohti kartanoa.

He kiipesivät taas ikkunasta sisään ja kaatuivat yhtenä nauravana, märkänä myttynä lattialle.

"Se oli kyllä hauskaa", Lily sanoi hymyillen Jamesille.

"Minä rakastan sinua, Lily", James vastasi.

"Oi, kiitos", Lily sanoi hämillään ja punastui, "Tai siis tarkoitan, että minäkin rakastan sinua James."

"No hyvä."

"Onhan se", Lily vastasi.

Sitten he purskahtivat taas yhtä aikaa nauruun, jota oli vaikea saada loppumaan.

 

***

James oli jo ehtinyt kuvitella, että ehkä hän saisi nukkua seuraavana aamuna pitkään, mutta tälläkin kertaa hänet herätettiin jo aikaisin aamulla. Tällä kertaa se oli Helga, joka soitti ovikelloa. James meni alas avamaan ovea vielä tokkuraisena ja tapasi aulassa Siriuksen, joka näytti myös siltä, kuin olisi vasta herännyt.

"Kuka soitti ovikelloa?" James kysyi unisesti.

"Helga", Sirius vastasi.

"Miksi hän soitti omaa ovikelloaan?"

"En minä tiedä", Sirius sanoi kuulostaen aivan yhtä tokkuaiselta, kuin Jameskin.

He tajusivat avata oven ja sisään astui Helga kantaen pirteän näköisenä matkalaukkua ja kassia.

"Hei pojat, minä unohdin avaimeni kotiin", Helga sanoi, "Mutta nyt minulla on hirveä nälkä, onko Gustav hereillä?"

"Ei taida olla vielä", Sirius vastasi.

"Se poika osaa välillä olla aika laiska. No mutta menäänpäs sitten keittiöön. Te voitte varmaan valmistaa aamiaisen tänä aamuna. Minä olen vielä väsynyt matkan jäljiltä."

Siriuksen teki mieli huomauttaa, että he kyllä näyttivät tuhat kertaa väsyneemmiltä, kuin Helga, mutta hän tyytyi vain seuraamaan Helgaa alistuneesti keittiöön.

 

"No niin, riittää kun paistatte vain vähän kananmunia ja keitätte puuroa. Ai niin ja tietysti kahvia ja kroisantteja, ei mitään liian vaivalloista. No niin, minä mennenkin sitten purkamaan matkalaukkuani sillä välillä",Helga sanoi ja jätti Jamesin ja Siriuksen avuttomina keskelle keittiötä.

"Paras ryhtyä toimeen sitten", James huokaisi.

He kaivoivat esille kananmunakennon, puuroainekset, kahvipavut ja kroisantteja, joita Gustav oli tehnyt aikaisemmin.

"Sinä voit varmaan keittää puuron ja kahvin, sekä paistaa munat. Minä voin tehdä sitten loput, kyllä me tästä selvitään", Sirius sanoi ja taputti Jamesia rohkaisevasti olkapäälle.

"Ei käy, sinä paistat munat ja puuron, minä teen kahvin ja lämmitän kroisantit. Hommiin siitä koira!"

"No joo joo, ei tarvitse nimitellä", Sirius jupisi ja nappasi munakennon alakuloisena.

"Mutta sinä olet koira."

"Itse olet sarvekas hevonen."

"Sitä kutsutaan hirveksi, piski hyvä", James selitti.

 

He ryhtyivät kokkaamaan ja hetken aikaa oli hiljaista, kummankin keskittyessä hommiinsa.

"Sarvihaara?", Sirius kysyi kohta varovasti.

"Mitä?"

"Minusta tuntuu, etten minä oikein osaa tehdä tätä puuroa, voisitko sinä tehdä tämän loppuun?"

James tuli hellan ääreen, jossa Sirius hämmensi jotain harmaata litkua.

"Ja tuota sinä kutsut puuroksi?"

"Miksi sitä sitten pitäisi kutsua? Homeiseksi kasaksi peikonräkää?"

James vain taputti Siriusta olkapäälle, niin kuin Sirius oli aikaisemmin tehnyt hänelle ja lähti takaisin kahvipannun luokse. Sirius seurasi äkäisenä perässä. "Miksi sinä saat helpommat hommat. Kahvipannu minulle!" Sirius kivahti ja nykäisi pannun Jamesin kädestä.

"Hei, tänne se!" Ja James nykäisi kannun takaisin. Kohta he kumpikin vetivät kannua itselleen ja havahtuvat vasta, kun tunsivat nenässään pahaenteistä palaneen käryä.

"Voi ei James, puuro!", Sirius huudahti.

"Hei, se oli sinun hommasi!"

"Eikä ollut, alun perin se oli sinun hommasi, ennen kuin sinä sysäsit sen minulle!"

"Ihan sama kenen homma se oli, nyt se on palanut", James sanoi ja osoitti kattilaa, jossa tummunut puurokokkare savusi ja rätisi uhkaavasti. Silloin kumpikin irrotti otteensa kahvipannusta yhtä aikaa ja se räsähti lattialle ja kahvia lensi joka suuntaan.

 

Kelmipojat tuijottivat lamaantuneina kahvipannua, kun Gustav astui keittiöön. Gustavin suu levisi äänettömään kauhunhuutoon, kun hän näki, mitä hänen rakkaalle keittiölleen oli tehty.

"Gustav!" James ja Sirius huudahtivat helpottuneina.

"Sinä olet hengenpelastaja", Sirius sanoi kiitollisena, "Minulle tuli juuri kauhea kiire... tuota... Dinan luokse!"

James nyökytteli kiivaasti Siriuksen sanojen mukana. "Joo, aivan, minullakin on kauhea kiire. Dinan luokse."

He pyyhälsivät keittiöstä jättäen Gustavin miettimään pitäisikö hänen olla ilahtunut siitä, että Sirius oli sanonut häntä hengenpelastajaksi vai kauhuissaan siitä, että keittiö oli tuollaisessa kunnossa.

 

***

Lily heräsi huomattavasti mukavimmissa merkeissä, kun James vähän aikaisemmin. Hän heräsi kahvin suloiseen tuoksuun ja lämpimään auringonpaisteeseen. Hän puki vaaleansinisen aamutakin päälleen ja tassutteli pörröisissä aamutossuissa alakertaan. Gustav istui keittiön pöydän ääressä Cathyn kanssa ja he keskustelivat vilkkaasti kahvikuppien ääressä.

"Huomenta Gustav ja Cathy. Missä James on? Ja miksi täällä haisee palanut?"

"James ja Sirius yrittivät tehdä aamupalaa", Gustav virnisti.

"Ai jaa, no se selittääkin kaiken", Lily huokaisi, "Miksi ihmeessä joku päästi heidät keittiöön?"

"Se oli minun äitini. Hän ei ilmeisesti tiennyt, että he saavat keittiössä enemmän tuhoa aikaiseksi, kuin pari hirmumyrskyä."

"Onko Helga palannut?" Lily kysyi.

"Tänään aamulla", Gustav kertoi. Lily istui Cathyn viereen ja otti itselleenkin kupillisen kahvia. "No nukuitko sinä hyvin täällä?" Lily kysyi Cathyltä ja siemaisi kahviaan.

"Joo", Cathy sanoi ja hymyili Lilylle.

"No onko sinulla jotain suunnitelmia tämän päivän varalle?"

"Ei oikeastaan", Cathy vastasi, "Kun Andreastakaan ei taida olla kovin paljon seuraa."

"Niinpä. Me voidaan tehdä jotain yhdessä jos sinä haluat. Mennään vaikka rannalle tai jotain", Lily ehdotti.

"Se olisi kivaa, jos sinulla ei ole mitään muuta tekemistä", Cathy hymyili.

 

Lopulta Lily ja Cathy päätyivät vain kävelemään pitkin Montereyn katuja, sillä kummankaan ei tehnyt erityisemmin mieli uimaan. Lily ei ollut tajunnut, kuinka paljon puistoja Montereyssä oli, koska hän oli pysytellyt suurimmaksi osaksi Montereyn velhopuolella. Jästien alue oli täynnä vihreitä puistoja joiden puiden varjoissa oli mukava kävellä ja jutella.

"Kerro minulle Andreasta, mitä hän oikeastaan tekee täällä?" Lily yritti udella Cathyltä.

"En minä tiedä, hän ei suostu kertomaan minulle vaikka minä kuinka utelisin", Cathy sanoi kohauttaen olkapäitään.

"No miksi hän sitten otti sinut mukaan?" Lily ei voinut olla kysymättä. Hän toivoi, ettei kuulostaisi liian epäystävälliseltä, vaikka kysyikin asiaa suoraa tytöltä.

Cathyn silmiin ilmestyi omituinen sulkeutunut katse ja Lily toivoi heti, että olisi pitänyt suunsa kiinni. "Minä olen asunut Andrean kanssa pari vuotta, siitä lähtien kun... Siitä lähtien kun minun vanhempani kuolivat."

"Ai, olen pahoillani", oli kaikki, mitä Lily onnistui sanomaan. Se kuulosti jotenkin hirveän lattealta jopa Lilyn omissa korvissa. Cathystä näki, että tämä oli joutunut kokemaan kovia ja Lily ei voinut olla hiukan säälimättä tyttöä.

Cathy hymyili Lilylle hiukan surumielisesti. "Ei se mitään, siitä on jo aikaa ja elämä jatkuu."

Lily hymyili takaisin. "Mennäänkö nyt vaikka Montereyn velhoille kuuluvaan osaan. Minä voin esitellä sinulle paikkoja", Lily sanoi ja yritti piristyä apeudesta, joka oli yhtäkkiä vallannut hänen mielensä. Lopun aikaa he kulkivat iloisesti rupatellen, eikä kumpikaan maininnut enää Andreaa tai Cathyn vanhempia.

 

***

James ja Sirius uskalsivat palata takaisin Helgan kartanolle vasta myöhää iltapäivällä. Silloin Helga oli jo ehtinyt lähteä jonnekin ja kotona oli vain Gustav, joka oli tapansa mukaan keittiössä hämmentämässä suurta kattilaa.

"Hei Gustav, missä kaikki muut ovat?" James kysyi.

"En minä vaan tiedä, kaikki aina katoavat jonnekin ja minut jätetään tänne tekemään ruokaa, niin kuin joku hemmetin kotirouva", Gustav jupisi huonotuulisesti.

"Mutta me luultiin, että sinä tykkäät kokkaamisesta, "Sirius sanoi ilkikurisesti virnistäen, "mutta jos sinä haluat pitää vähän taukoa, minä ja James voidaan kyllä tehdä ruokaa."

Gustav näytti kauhistuvan jo pelkkää ajatusta Jamesista ja Siriuksesta keittiössä. "Ei, ei se mitään, kyllä minä hoidan tämän, Sirius -kulta."

Sirius irvisti Jamesille Gustavin selän takana. "En minä ole sinun kultasi."

"Oletpas", Gustav väitti ja hymyili Siriukselle hellästi.

"Enpäs."

"Oletpas."

"Enpäs."

"Et niin"

"Olenpas"

"Niin oletkin", Gustav huudahti voitonriemuisesti.

"Enkä ole, sinä huijasit", Sirius protestoi, laittoi kädet puuskaan rinnalleen ja käänsi selkänsä Gustaville mielenosoituksellisesti.

James nauroi Siriukselle ja Gustaville  tikahtuakseen. "Anturajalka oletko sinä kahdeksan vai kahdeksantoistavuotias?"

"Gustav aloitti."

 

Gustav oli jo aukaissut suunsa protestoidakseen, mutta hänet keskeytti pöllö, joka liiteli sisälle avoimesta ovesta ja erehtyi huonoksi onnekseen laskeutumaan suoraan Gustavin kattilaan.

"Voi ei", Gustav voihkaisi ja onki ulos palaneen ja säikähtäneen pöllön, joka roikotti koivessaan surkean näköisenä kastunutta kirjettä.

"Hei, tuohan on sama pöllö, joka toi Peterin kirjeen eilen", James huudahti. Sirius nappasi pöllön Gustavilta ja asetti sen varovasti keskelle keittiön pöytää. Pöllö uikutti surkeasti. James irrotti kastuneen kirjekuoren varovasti pöllön koivesta. Päällä oli Jamesin ja Siriuksen nimet Peterin käsialalla. James aukaisi kuoren ja veti kirjeen ulos.

"Voi hitto", James huudahti, "Muste on levinnyt, ei tätä voi lukea."

 

 

12. – Riita

 

Sirius ja James istuivat keittiön pöydän ääressä. Keskellä pöytää oli pergamentinpalanen, jonka he olivat saaneet Peteriltä hetkeä aikaisemmin. Muutaman helpon loitsun jälkeen, pergamenttia pystyi jo lukemaan. Teksti oli vieläkin suttuista ja hiukan vaikeaselkoista,sillä Siriuksen loitsu ei ollut toiminut aivan yhtä hyvin, kuin hän oli olettanut, mutta yhtä kaikki pergamenttia pystyi lukemaan. James ja Sirius tuijottivat vaitonaisina sanoja, jotka oli kirjoitettu Peterin haparoivalla käsialalla pergamenttiin:

 

Hei Sarvihaara ja Anturajalka,

Minun isäni jää henkiin. Hän on aika pahassa kunnossa, mutta

hän jää henkiin. Hän menetti toisen jalkansa, ja hänen molemmat

korvansa ovat kokonaan kuuroutuneet. Minulle on nyt tärkeintä vain se,

että hän on hengissä, muttä isä on aika masentunut, hän todella piti

musiikin kuuntelusta.

Joka tapauksessa me pärjätään täällä Kuutamon kanssa hyvin. Kuutamo

on Aika huonossa kunnossa, mutta ei tavallista huonommassa. Terveisiä

häneltä, Että hän pärjää kyllä, älkää huolehtiko turhaan.

Toivottavasti nähdää  taas pian,

Matohäntä

 

"No hyvinhän siinä kävi", James sanoi lopulta. "Tai siis tarkoitan, että hän on sentään hengissä."

"James, ei tässä nyt ole kyse Peterin isästä", Sirius sanoi hiljaa.

"Vaan mistä?"

"Kuutamosta, hän on ihan yksin lukittuna johonkin pirun kellariin", Sirius ärähti, "Se ei vain tunnu oikealta. Me olemme olleet hänen tukenaan aina ennen, meidän pitäisi olla siellä nytkin, hän on meidän ystävä."

"Ei aina ennen", James vastasi hiljaa, "Kuutamo on selvinnyt muodonmuutoksista ennenkin yksin, hän selviää nytkin."

"Mutta silti. Hän on meidän ytävä ja hän tarvitsee apua, silloin meidän tehtävä on auttaa!" Sirius miltein huusi.

"Ehkä hän ei halua apua", James sanoi hiljaa olkiaan kohauttaen. Hän mietti vieläkin, kuinka tylysti heidän ystävänsä oli lähtenyt Monereystä. Hän ei voinut olla ajattelematta, että ehkä Remus ei oikeasti tarvinnut häntä. Ehkä oli tullut aika, jolloin heidän olisi aika aikuistua, eivätkä he enään olisikaan niin riippuvaisia toisistaan. James pudisti itsekseen päätään. Mitä hän oikein ajatteli; totta kai kelmit tarvitsisivat toisiaan aina.

 

Keittiön ovi avautui ja Lily ja Cathy tulivat iloisesti rupatellen sisään. Lily pysähtyi ovensuuhun tarkastelemaan Siriusta ja Jamesia, jotka kumpikin tuijottivat synkkinä edessään, pöydällä lojuvaa kirjettä.

"Mitä on tapahtunut?" Lily kysyi hiljaa pelästyneenä. Hän arvasi heti, että kirje oli Peteriltä. Ja jos Sirius ja James kerran näyttivät noin synkiltä...

"Ei mitään. Peterin isä selviää", Sirius murahti Lilylle.

 "Sehän on hieno juttu", Lily sanoi ja puhkesi leveään hymyyn, "Miksi te olette noin huonolla tuulella?"

Sirius kohautti olkiaan ja nousi seisomaan. "Minä menen Dinan luokse", hän ilmoitti.

"Vastahan sinä tulit sieltä, muistatko?" James sanoi ja rypisti otsaansa.

"No ihan sama, minä menen... jonnekin", Sirius mutisi epäselvästi ja lähti. Lily jäi tuijottamaan ymmällään hänen peräänsä. "Mikä häntä vaivasi?" Lily kysyi ja kääntyi katsomaan Jamesia. Kun James vain kohautti olkapäitään, Lily kääntyi turhautuneena Cathyyn päin. "Miehet osaavat sitten olla todella turhauttavia joskus", Lily sanoi raivostuneella äänellä ja pyyhälsi ulos huoneesta Cathy perässään.

 

***

James istui yksin keittiössä myöhään illalla, kylmennen kahvikupillisen ääressä. Kaikki muut olivat jo menneet omiin huoneisiinsa, mutta häntä ei väsyttänyt yhtään. Hän mietti missäköhän hänen isänsä mahtoi olla ja mitä tekemässä, kun ulko-ovi aukeni ja Jack ja Andrea astuivat sisälle keskustellen hiljaa, mutta kiihkeästi jostain aiheesta. Jamesista kuulosti enemmänkin siltä, kuin he olisiva väitelleet jostain.

Andrean ja Jackin äänet hiljenivät, kun he siirtyivät olohuoneeseen, ilmeisesti huomaamatta, että James oli keittiössä. James ei voinut itselleen mitään, vaan hänen oli pakko hiipiä lähemmäs, kuullakseen, mistä miehet keskustelivat.

"... mutta hän oli väärässä", James kuuli Andrean sanovan.

"Niin oli, mutta silti", Jack intti.

"Hyvä on, hyvä on. Mitä meidän sitten sinun mielestäsi pitäisi tehdä", Andrea kysyi Jackiltä nyt hiukan ärtyneellä äänensävyllä. James hiipi aivan seinän viereen, kuullakseen keskustelun paremmin.

"Minun mielestä meidän pitäisi odottaa vielä. Tarkkailla tilannetta."

"Mutta meillä ei ole aikaa siihen!", Andrea huudahti, "Voldemort ei odota. Kuolonsyöjät ovat tehneet taas uuden hyökkäyksen. Tällä kertaa Tylyahoon. Meidän on pakko auttaa kiltalaisia siellä!"

kumpikin oli pitkän aikaa hiljaa, ennen kuin Jack vihdoin huokaisi syvään alistuneesti.

"Kai sinä olet oikeassa..."

"Minä olen oikeassa. Me vain tuhlaamme aikaamme täällä, Jack." Andrea sanoi vetoavalla äänellä.

"Hyvä on me voidaan lähteä vaikka heti", Jack sanoi yhtäkkiä vähän liian vakuuttavasi.

"Mutta?"

"Mutta minusta Sirius ja James voisivat vielä jäädä tänne. Toistaiseksi."

 

Nyt oli Andrean vuoro pitää pieni tauko, ennen kuin hän vastasi: "Jack , et sinä voi yrittää loputtomasti pitää heitä turvassa Voldemortilta, kätevästi suojassa eri mantereella.  Koita jo ymmärtää, että he ovat jo aikuisia."

"En minä sillä", Jack kiirehti vastaamaan, "He vain tuntuvat viihtyvän täällä. Ei siitä ole heille mitään haittaa, jos he  viettävät täällä vielä vähän aikaa, kun on kesälomakin ja kaikkea."

Andrea huokaisi alistuneesti. "Sinun lapsiahan he ovat."

 

"Hetkinen", Jack sanoi ja sohvan narahtelusta James päätteli, että tämä oli noussut seisomaan. "Aivan kuin olisin kuullut..."

James riisui nopeasti kenkänsä, nappasi ne käteensä ja kipitti sukkasillaan yläkertaan ja suoraan Siriuksen huoneeseen.

 

***

Puolen tunnin päästä James vihdoin lähti omaan huoneeseensa, hänen ja Siriuksen vatvottua Jackin ja Andrean keskustelu kunnolla läpi.

Kun James oli lähtenyt, Sirius huomasi jostain syystä olevansa hirveän väsynyt. Hän oli juuri riisumassa kenkiä jalastaan, kun hän kuuli terävän koputuksen ikkunansa ulkopuolelta.

Sirius kiirehti avaamaan ikkunan ja sisään hyppäsi hyvin kiukkuinen tyttö.

 

"Hei Dina, mikäs sinut tänne lenätti", Sirius kysyi, kun Dina istahti kädet puuskassa hänen ikkunalaudalleen.

"Pitääkö poikaystävän tapaamiselle aina olla jokin syy?" Dina murahti huonotuulisesti.

"Ei, ei tietenkään. Minä vain... sinä et vaikuta kovin hyvätuuliselta, mitä on tapahtunut?"

Dina mulkaisi Siriusta äkäisesti. "Vain siksi, että minä olen sinun tyttöystäväsi, ei tarvitse olettaa, että minun pitäisi virnuilla koko ajan niin kuin joku saakelin ilotyttö."

Sirius tuijotti Dinaa hetken epäuskoisena, ennen kuin purskahti nauramaan. "Siis mitä!?"

Dina punastui. "En minä tarkoittanut sitä..." Dinan äänestä oli kadonnut kiukku, sillä hänellä oli täysi työ yrittää pitää ilmeensä edelleen raivostuneena.

Lopulta Sirius rauhoittui ja kohotti taas katseensa Dinaan. "No niin, mikä on vialla?" Sirius kysyi yhä hekotellen.

"Sinä olet vialla!" Dina ärähti raivoissaan.

Sirius toljotti Dinaa ymällään. "Mitä minusta?"

"Ihan niin kuin sinä et muka tietäisi", Dina sanoi uhkaavalla äänellä ja näytti ravostuvan koko ajan vain enemmän, "Miten sinä kehtaatkin esittää tuollaista viatonta, pientä koiranpentua!"

Sirius ei voinut itselleen mitään, hänen oli pakko purskahtaa taas nauruun. Dina ei arvannutkaan, kuinka oikeaan oli osunut.

"Jaaha, tämä on sinusta vielä hauskaakin", Dina raivosi.

"No joo, on se kyllä kieltämättä aika hauskaa", Sirius myönsi.

"No arvaa mitä! Minulla ei ole yhtään hauskaa, senkin kiero, valehteleva petturi", Dina sanoi hysteerisellä äänensävyllä, eikä näyttänyt olevan enää kaukana kyynelistä. Se sai Siriuksen vakavoitumaan. Hän ei todellakaan halunnut saada Dinaa itkemään, hän ei osannut käsitellä itkeviä tyttöjä. "no niin, rauhoitu nyt ja selitä mistä tässä on oikein kyse?"

 

Dina käänähti hetkeksi selin Siriukseen ja henkäisi syvään. Hänen ei todellakaan ollut tarkoitus itkeä, itkeminen ei ollut ikinä kuullunut hänen tapoihinsa, eikä hän todellakaan aikonut tuhlata kyyneliään tuollaiseen kaksinaamaiseeen kieroon, kuin Sirius. "Siitä tässä on kysymys, että sinä petit minua", Dina sanoi petävän rauallisella äänellä, "Minä kuvittelin... minä kuvittelin, että sinä olisit erilainen. Minä kuvittelin, että sinä pidit minusta. Mutta ei, minä en näköjään tunne sinua ollenkaan."

"Siis mitä?" Sirius älähti. Hän oli tipahtanut jossain vaiheessa kokonaan kärryiltä. "En minä ole pettänyt sinua."

Dina nyyhkäisi surkeasti ja yritti pakottaa kyyneleet takaisin silmiinsä, mutta ne eivät suostuneet tottelemaan, vaan valuivat itsepäisinä hänen poskilleen. Dina pyyhkäisi ne melkein raivokkasti pois ja käytti taas hetken aikaa rauhoittumiseen. "Miten sinä kehtaat kieltää sen. Minä ajattelin, että sinä olisit mukava, vaikka oletkin noin hyvännäköinen ja että sinä oikeasti välittäisit minusta, mutta ilmeisesti olin väärässä."

 

Sirius tuijotti Dinaa edelleenikin ällistyneenä. "Miksi ihmeessä sinä tulet tänne ihan hysterisenä tähän vuorokaudenaikaan väittämään, että minä olisin pettänyt sinua? Mistä sinä edes sait sellaista päähäsi?"

"Jaa että mistäkö minä sain sellaista päähäni!", Dina huusi taas hysteerisenä, eikä enään edes yrittänyt estää kyyneliään valumasta poskilleen. Hänellä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut tarpeeksi itsehillintää siihen. "Mietipä sitä, senkin kiero, valehteleva, petturi!"

"Dina hei, ei sinulla ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavalla. Voisit luottaa minuun vähän enemmän", Sirius sanoi loukkaantuneena. Nyt hänen ällistyksensä tilalle alkoi pikku hiljaa tulla ärtymys. Hänellä oli ollut kurja päivä ja hän oli väsynyt ja valmiiksi pahalla päällä, hän ei nyt todellakaan tarvinnut enään yhtään vauhkoilevaa tyttöystävää riesakseen. Ei varsinkaan sellaista, joka ei voinut luottaa häneen, vaikka hän ei ollut millään tavalla osoittanut, ettei olisi luottamuksen arvoinen.

Dina oli ilmeisesti ei mieltä; "Vai voisin minä luottaa sinuun. Miksi ihmeessä minä luottaisin sinuun enään ikinä missään asiassa?", Dina kiljui, "sinä et ole mitään muuta kuin yksi tyhmä petturi muiden joukossa. Minä en halua nähdä sinua enään ikinä."

Sirius tuijotti Dinaa hetken suu tyrmistyksestä auki, ennen kuin loksautti sen kovaäänisesti kiinni. "Sinä et halua nähdä minua enään ikinä, vaikkä sinä olet se, joka tuli illalla haukkumaan minua ja syyttämään minua jostain sellaisesta, mitä minä en ole ikinä tehnyt, ilman mitään syytä", Sirius sanoi raivostuneesti.

 

"Häivy Sirius. Sinä olet ihan samanlainen, kuin kaikki muutkin sinun suvustasi. Sinä olet itse asiassa vielä pahempi." Dina nyyhkytti.

Sirius mykistyi hetkeksi niin, ettei saanut sanaa suustaan. Miten tyttö kehtasi puhua hänelle noin. "Mitä hittoa minun sukuni kuuluu tähän", Sirius sanoi, "He eivät edes tunnusta minua sukulaisekseen. Ja sitä paitsi tämä on minun huoneeni, joten sinä olet se, jonka pitäisi häipyä."

"Hyvä on, niin minä menenkin", Dina sanoi pyyhkien kyyneliä poskiltaan miltein epätoivoisena, mutta se ei auttanut mitään, sillä hän itki nyt vuolaasti. "Minä en halua nähdä...minä en halua kuulla sinusta enään ikinä Sirius Musta, sinä olet... sinä olet... " Dina ei ilmeisesti kuitenkaan keksinyt tarpeksi pahaa ilmaisua Siriukselle, sillä hän tyytyi vain mulkaisemaan tätä pahasti. Tällä kertaa Sirius oli näkevinään Dinan katseessa epätoivoa ja ehkä jotain, mikä olisi voinut olla surua, mutta Dina kääntyi kannoiltaan ja katosi yöhön, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

 

"Mistä ihmeestä tuossakin nyt sitten oli kyse", Sirius älähti edelleen raivoissaan. Sitten hän huokaisi syvään ja heittäytyi sängylle selälleen. Sirius sulki silmänsä ja yritti nukahtaa, mutta hänen äskeinen väsymyksensä oli nyt kadonnut kuin tuhka tuuleen. Sirius huokaisi taas ja painoi kämmenillään silmiään. Hän ei halunnut ajatella tänään enään mitään.

 

***

Seuraavana aamuna herätessään, Siriuksella oli melko epätodellinen olo. Hän tiesi, että jokin oli vialla, mutta hänellä meni hetken aikaa palauttaa mieleensä eilinen ilta. Oliko Dina todellakin jättänyt hänet? Hän ei voinut ihan varmasti uskoa, oliko hänen ja Dinan eilinen riita ollut totta, vai oliko hän vain nähnyt erittäin outoa unta. Nyt aamulla riita vaikuttikin aika naurettavalta, varsinkin, kun Siriukselle ei ollut vieläkään kunnolla selvinnyt riidan syy.

Sirius huokaisi ja nousi hitaasti istumaan. Jostain syystä hänellä oli kumman krapulainen olo, vaikka hän ei ollut juonut mitään sitten synttärijuhlien. Sirius raahautui alakertaan siinä toivossa, että saisi olla hetken yksin ja juoda aamukahvinsa rauhassa. Samassa, kun toive oli putkahtanut hänen päähänsä, hän pudisteli epäuskoisena päätään, hänkö muka halusi olla yksin ja rauhassa. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko kaikki sittenkin jotain hyvin outoa unta? Hänen kieroutuneen mielikuvituksensa tuotosta?

 

Siriuksen saapuessa keittiöön, hän huomasi, ettei kuitenkaan saisi olla yksin. Gustav oli nimittäin taas omana iloisena itsenään keittelemässä kahvia. Sirius lysähti keittiön tuolille ja otti itselleen kahvikupin.

"Huomenta Sirius, mistäs noin apea ilme?" Gustav kysyi iloisena.

"Dina taisi jättää minut", Sirius murahti.

Gustavi kulmakarvat kohosivat melkein kattoon saakka ja hänen ilmeensä muuttui vieläkin valoisemmaksi. "Mahtavaa!" Gustav hihkaisi.

"Hei, kiitos vaan", Sirius mutisi loukkaantuneena.

"Öh, anteeksi. Minä tarkoitin siis vain että tuota..." Gustav sopersi hämmentyneenä. Hän oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi: "No mistä teidän eronne sitten johtui?"

"Dina oli saanut jostain päähänsä, että minä olin pettänyt häntä. Minä en vieläkään käsitä mistä se johtui. Hän oli ihan outo."

Gustav punastui ja käänsi katseensa tutkailemaan maton kuvioita hyvinkin kiinnostuneena.

"Gustav?" Sirius kysyi epäluuloisena.

"Niin?", Gustav sanoi vältellen yhä Siriuksen katsetta.

"Eihän sinulla ole mitään käsitystä, miksi Dina luuli niin?"

"Ei."

"Varmasti?"

Gustav punastui vielä enemmän ja käänsi nyt katsensa verhoihin.

"Voi hitto!", Sirius voihkaisi, "Mitä sinä sanoit hänelle?"

"En mitään. Tai siis ei se minun vikani ole jos hän ymmärsi vahingossa väärin, kun me juttelimme..."

"Gustav, miten sinä saatoit tehdä tämän minulle", Sirius parkaisi.

"Ei se ollut minun syyni", Gustav sanoi epätoivoisesti, "Tai siis jos hän oli niin helposti valmis uskomaan sinusta sellaista, ehkä te ette todellakaan sovi yhteen."

Sirius nousi seisomaan ja paiskasi kahvikuppinsa tiskialtaaseen sellaisella voimalla, että oli ihme, ettei se mennyt rikki. "Minun on pakko selittää asia hänelle nyt heti."

"Hei Sirius oikeasti! Jos hän on valmis uskomaan sinusta tuollaista, ehkä hän ei oikeasi välittänytkään sinusta. Hän ei ole sen arvoinen, sinun kannattaa ihan totta unohtaa hänet ja keskittyä muihin mieh-, siis naisiin", Gustav yritti.

 

Sirius pudisteli päätään tietämättä, mitä tehdä. Toisaalta Gustav oli siinä oikeassa, että ehkä vika olikin Dinassa, jos tämä oli valmis uskomaan Gustavin juttuja. Ehkä Dina halusikin vain päästä eroon Siriuksesta tai ehkä Dina oli pettänyt häntä ja halusi lievittää tunnontuskiaan uskottelemalla itselleen, että Siriuskin oli pettänyt häntä...

Sirius ravisti päätään ja yritti selvittää ajatuksensa. Hän ei todellakaan tiennyt mitä tehdä ja sellaista ei tapahtunut Sirius Mustalle kovin usein. Ei ainakaan tyttöjen suhteen.

"Ihan sama! Se on silti sinun syytäsi. Miten sinä voit olla noin ilkeä", Sirius kivahti suuttuneena.

"Sirius kiltti, minähän yritin vain auttaa."

"Vai auttaa! Hah, sinähän olet vielä pahempi, kuin minä!"

"Minä tein sen vain sinun vuoksesi."

"Älä yritä", Sirius kivahti, "Sinä teit sen vain itsesi vuokse. Sinä olet vielä kamalampi, kuin minä luulin." Sirius heitti vielä yhden vihaisen silmäyksen Gustaviin ja marssi ulos ovesta.

 

 

13 – Yllätyksiä

 

"Lily, miksi hitossa minun kaikki sukkani ovat aina hukassa?" James sanoi, kontatessaan lattialla, pelkissä farkuissa ja mustat hiukset tavanomaisesti sekaisin. Lily, joka loikoili sängyllä, naureskellen Jamesille, kohotti olkiaan. "Ehkä siksi, että sinun pitää aina iltaisin, heitellä ne ympäri huonetta."

"Mutta silti!"

"Tulejo Jamesin sukat", Lily sanoi taikasauvaansa kohottaen ja raidallinen sukkapari lensi hänen käteensä. Lily kohotti kulmia Jamesille. "Sinä olet velho, muistatko?"

"Aivan", James sanoi, otti sukat Lilyn kädestä ja suuteli tyttöä samalla huulille. James veti sukat jalkaansa ja nappasi sitten vielä sinisen t-paidan sängynpäädystä.

"No, mitä me aijotaan tehdä tänään?" James kysyi. Saatuaan paidan päälleen, hän  kietaisi kätensä Lilyn vyötärölle ja veti tämän syliinsä. Lily kääntyi Jamesiin päin ja nojasi leukaansa vasten Jamesin olkaa.

 

Siinä samassa huoneen ovi paiskautui auki ja sisään marssi raivosta puhiseva Sirius. "minä inhoan, inhoan, inhoan Gustavia!" Sirius puuskahti.

"Minä tiedän sen jo, Anturajalka" James huokaisi.

"Niin mutta arvaa mitä hän on tehnyt", Sirius parkaisi, "Minä en voi uskoa, että hän teki sen. Hän on ääliö!"

"Mitä hän nyt on tehnyt? Kumauttanut sinua luudanvarrella päähän?"

"Pahempaa. Paljon pahempaa", Sirius irvisti ja istahti päätään pudistellen Jamesin sängyn laidalle.

"No mitä hän teki", Lily kysyi. Sirius selitti Lilylle ja Jamesille nopeasti mitä oli tapahtunut, aina siitä lähtien, kun Dina eilen illalla ilmestyi hänen huoneeseensa.

"Miksi sinä otat sen niin vakavasti?" James kysyi Siriuksen lopetettua, "Sinä vain selitätä Dinalle, miten asiat oikeasti ovat ja kaikki on taas niin kuin ennenkin."

"Mutta Dina uskoi kaiken! Dina uskoi sen kaiken minusta", Sirius kivahti, "Joten hän ei voinut alun perinkään luottaa minuun kovin paljon. Mutta jos Gustav ei olisi kertonut hänelle typeriä valeita minusta niin..."

Sirius huokaisi vielä kerran syvään ja ärtyneesti. "Minä sitten vihaan Gustavia", Sirius ärähti vielä kerran, ennen kuin marssi ulos huoneesta.

Lily kohotti kulmiaan Jamesille. "On sinulla sitten mielenkiintoisia sukulaisia."

James irvisti ja nousi ylös, "Nyt Gustav on kyllä mennyt liian pitkälle."

"Tiedän", Lily sanoi, "Mutta sinä et voi tehdä sille enään mitään."

Ainahan minä voin haukkua Gustavin lyttyyn tai kokeilla häneen vaikka jotain mukavaa kirousta..."

"James! Hän on sentään sinun serkkusi", Lily huokaisi.

"Mutta Sirius on minun veljeni."

Lily hymähti Jamesille. "Niinpä kai. Jos kuitenkin tyytyisit vain siihen haukkumiseen."

 

James ja Lily menivät yhdessä keittiöön, mutta Gustav ei ollut siellä, eikä myöskään olohuoneessa tai muualla alakerrassa. "Hänen on pakko olla omassa huoneessaan", Jamesa sanoi ja niinpä he ravasivat takaisin yläkertaan.

Gustavin huone oli aivan yläkerran perällä ja James tajusi, että hän ei ollut käynyt siellä koskaan ennen. James potkaisi oven auki ja astui muitta mutkitta sisälle.

"Miten sinä ääliö voit tehdä niin Siriukselle", James kivahti.

Gustav, joka istui työpöytänsä ääressä kirjoittamassa jotain nenä kiinni pergamentissa kohotti katseensa Jamesiin ja näytti ensin hämmentyneeltä hetken, ennen kuin tajusi, mistä oli kyse.

"Sinä olet oikea idiootti", James jatkoi jäämättä odottamaan Gustavin vastausta.

"Tiedän", Gustav vastasi tyynellä äänellä.

Gustavin vastaus näytti yllättävän Jamesin täysin, sillä hetkeksi tämä jäi vain tuijottamaan Gustavia, keksimättä mitään sanottavaa. "Sinä siis olet samaa mieltä, että sinä olet idiootti?" James varmisti pöllämystyneellä äänensävyllä.

"No en nyt tiedä, sanoisinko sen ihan noin, mutta joka tapuaksessa, ehkä te olette oikeassa. Ehkä minun ei olisi pitänyt puhua Dinalle mitään", Gustav sanoi olkiaan kohauttaen.

"No ei, ei sinun todellakaan olisi pitänyt, joten ehkäpä sinun pitäisi nyt mennä kertomaan Dinalle, kuinka asiat oikeasti ovat", James sanoi kohottaen toista kulmakarvaansa.

"Enpä tiedä, minusta Siriuksen ja Dinan pitäisi selvittää omat ongelmansa itse", Gustav sanoi. Nähtyään Jamesin vihaisen ilmeen, hän lisäsi vielä: "Uskoihan Dina sentään kaiken aika helposti. Ehkä minä tein vain palveluksen Siriukselle pidemmän päälle ja ehkä hänkin tajuaa sen vielä joskus."

James huokaisi. "Sinulle on turha yrittää puhua järkeä, sinä olet ihan toivoton."

"Mutta minä rakastan Siriusta", Gustav sanoi.

"No sinulla on aika hiton huono tapa osoittaa se. Jos sinä välittäisit Siriuksesta oikeasti, sinä et yrittäisi kaikin tavoin tuhota hänen elämäänsä."

Gustav kohautti olkiaan ilmeisesti keksimättä enään mitään sanottavaa puolustuksekseen. "Joten sinuna minä kertoisin Dinalle totuuden mahdollisimman pian, jos sinä haluat, että Sirius puhuu sinulle enään ikinä", James sanoi vielä, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti.

 

***

Sirius laahusti hitaasti pitkin rantakatua mietteisiinsä vaipuneena. Hän ei voinut vieläkään kunnolla uskoa, että hän ja Dina olivat eronneet. Vielä eilen he olivat olleet yhdessä ja sovussa ja koko maailma oli näyttänyt paljon valoisemmalta paikalta... Kunnes Gustav oli pilannut kaiken. Sirius ei voinut uskoa, että kukaan olisi niin itsekäs ja tyhmä. Varsinkin joku sellainen, joka väitti rakastavansa häntä. Sirius naurahti ilottomasti. "Gustav ei välitä kenestäkään muusta, kuin itsestään. Onko se niin vaikeaa uskoa, että tytöt voivat olla minulle muutakin, kuin luutakomeron täytettä, hitto soikoon!" Sirius ärähti itsekseen.

"Ei tietenkään ole", kuului pirteä ääni Siriuksen takaa. Sirius kääntyi ärtyneenä ympäri ja näki edessään iloisesti virnistelevän tytön. Hetken mietittyään Sirius muisti, että, tyttö oli Dinan ystävä, Ianna.

"Mikäs sinut on noin huonolle tuulelle saanut?" Ianna kysyi ja sovitti askeleensa samaan tahtiin Siriuksen kanssa.

"Jaa-a, olisikohan vaikka se, että Dina jätti minut, koska hän kuvittelee, että minä olen pettänyt häntä ja että hän luulee niin sen takia, että yksi ääliömäinen homo uskoo olevansa rakastunut minuun", Sirius ärähti.

"Mitä?" Ianna älähti, "Dina luulee, että sinä olet pettänyt häntä?"

"Niin."

"No oletko sinä?"

"En tietenkään ole!", Sirius huudahti, "Mitä sinä oikein kuvittelet minusta?"

"Minä vain varmistin", Ianna sanoi kohauttaen olkapäitään. "Miksi Dina sitten luulee niin?"

"Koska Gustav sanoi hänelle niin."

"Miksi sinä et sitten selitä Dinalle, miten asiat oikeasti ovat", Ianna kysyi.

"Siksi koska Dina uskoi sen", Sirius selitti taas kerran, "Dina uskoi sen kaiken, vain koska Gustav sanoi niin."

Ianna ei vastannut mitään ja näytti siltä, kuin hän olisi vaipunut omiin mietteisiinsä ja unohtanut Siriuksen kokonaan. Yhtäkkiä hän kohotti päätään niin nopeasti että Sirius hätkähti ja huudahti: "Niin tietysti! Mikä sitä tyttöä oikein vaivaa, minun on pakko puhua Dinalle nyt heti."

 

Ianna lähti harppomaan kovalla kiireellä vastakkaiseen suuntaan, mutta Sirius nappasi hänet käsivarresta kiinni, ennen kuin hän ehti pitkälle. "Hetkinen? Miksi sinun pitää päästä puhumaan Dinalle?"

Ianna ravisteli käsivartensa irti Siriuksen otteesta ja pyörähti sitten Siriukseen päin. Hän näytti muotoilevan sanat tarkkaan mielessään, ennen kuin avasi suunsa. "No kun Dina on ollut viime aikoina hieman... tuota... outo. Eikä hän ole suostunut kertomaan, mikä on vialla. Minä ajattelin, että ehkä tämä johtuu siitä", Ianna sanoi kohauttaen olkiaan.

"Mitä sinä tarkoita, että Dina on ollut outo?" Sirius kysyi.

Ianna kohautti olkiaan uudestaan. "Hän on vain ollut jotenkin vaisu ja omissa mietteissään koko ajan. Ja hän on kalpeampi ja minusta tuntuu, että hän on laihtunutkin."

Sirius rypisti otsaansa. Miksi hän ei ollut huomannut Dinassa mitään erikoista? Oliko hän sittenkin ollut niin itsekäs, ettei hän ollut edes huomannut, että Dinalla oli jotain huolia? Ehkä oli parempikin, että Dina oli jättänyt hänet, jos hän ei kerran pystynyt katsomaan edes sen vertaa omaa napaansa pidemmälle. "Miksi minä en ole huomannut hänessä mitään outoa?", Sirius kysyi vaisusti, puoliksi itsekseen.

"Jaa, no se johtuu varmaan siitä, että hän on onnellisempi sinun seurassasi", Ianna vastasi, "Minä en tiedä mikä hänellä on hätänä, mutta tämä ei taatusti tee hyvää hänelle. Minun on ihan pakko puhua hänen kanssaan."

"Joo, tietysti. Ehkä minäkin puhun hänen kanssaan vielä joskus... Vaikka hän kyllä sanoi, ettei halua nähdä minua enään ikinä."

"Ääh, ei hän tarkoittanut sitä", Ianna lohdutti, "Mutta nyt minun on ihan pakko mennä." Ianna väläytti jonkun hymyn tapaisen Sriukselle ennen kuin marssi matkoihinsa. Sirius kääntyi ympäri ja lähti takaisin kohti kartanoa etsimään Jamesia. Ehkä James saisi hänen ajatuksensa hetkeksi muualle.

 

Sirius löysi Jamesin uima-altaan luota huljuttelemassa jalkojaan hajamielisesti vedessä.

"Hei, Anturajalka", James sanoi ja kohotti katseensa Siriukseen tämän saapuessa paikalle "Missä sinä olit? Näitkö sinä...?"

"Ei, en nähnyt Dinaa, ja jos ei sinua haittaa voitaisiko puhua jostain muusta välillä?" Sirius sanoi ja istui Jamesin viereen ruohikolle.

James kohautti olkapäitään. Ennen kuin hän ehti vastata mitään, Lily kuitenkin ryntäsi talon takaovesta ulos, heilutellen kädessään valkoista kirjekuorta ja istahti Siriuksen ja Jamesin väliin.

"Arvatkaa keneltä minä sain kirjeen!" Lily sanoi epäuskoisella äänellä.

"En minä vaan tiedä, Italian presidentiltä?" Sirius arvasi.

Lily mulkaisi Siriusta kärsimättömänä.

"Onko Italiassa edes presidenttiä?" Sirius kysyi.

"Petunialta! Minä sain kirjeen Petunialta", Lily sanoi, kinniittämättä mitään huomiota Siriukseen, "se on hääkutsu."

"Mitä?", James sanoi yllättyneenä, "Kuka on menossa naimisiin?"

"No Petunia tietenkin! Minä en vain tajua..." Lily rypisti otsaansa.

"Mitä sinä et tajua?"

"Hän on menossa naimisiin sen iljettävän Dursleyn kanssa. Sen joka särki hänen sydämensä, vain muutama viikko sitten ja nyt he ovat kihloissa." Lily pudisti päätään epäuskoisena.

"Ai sen läski-Vernonin?" James kysyi, "Hän on yksi iljettävimmistä jästeistä, joita minä olen koskaan tavannut. Sopii hyvin Petunialle."

Lily mulkaisi Jamesia kiukkuisesti. "Eikä sovi! Ajattele nyt, Petunia Dursley, yääh." Lily tukahdutti puistatuksen.

"Miksi Petunia muuten edes kutsui sinut?", Sirius puuttui keskusteluun. "Minä sain sellaisen käsityksen, että hän ei oikein pidä velhoista ja noidista."

Lily mulkaisi kädessään olevaa kirjettä happamasti. "Ei hän pidäkään, hän inhoaa meitä... Mutta ehkä hänen mielestään muista voisi vaikuttaa oudolta, jos hänen oma sisarensa ei tule hänen häihinsä. Tai sitten äiti pakotti hänet kutsumaan minut."

"No mutta aijotko sinä mennä?" James kysyi.

Lily huokaisi. "En tiedä. Häät ovat viikon kuluttua. Hyvä kun he eivät ainakaan pidä mitään kiirettä", Lily sanoi sarkastisesti. "Mutta toisaalta minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä. Hänhän on sentään minun siskoni..."

James kohautti olkiaan. "En minä tiedä, mutta mennäänkö uimaan. Täällä on nimittäin aika kuuma", James ehdotti hajamielisesti.

"Mennään vaan", Lily sanoi olkiaan kohauttaen ja nousi pystyyn, "Sirius? Tuletko sinä?"

"Äh, enpä taida. Menkää te kahdestaan."

Lily nousi ylös ruohikolta ja he lähtivät käsi kädessä kohti uimarantaa jättäen Siriuksen murehtimaan itsekseen.

 

***

James ja Lily palasivat takaisin Helgan kartanolle vasta myöhään iltapäivällä. Eteisessä he törmäsivät Andreaan ja Jackiin, sekä kahteen suureen matkalaukkuun.

"Mitä te noilla teette?" James kysyi Jackiltä.

"No tuota...", Jack aloitti hieman vaivautuneeseen sävyyn, "Me ollaan lähdössä takaisin Englantiin."

James tuijotti isäänsä ällistyneenä. "Ja et sitten huomannut mainita siitä meille yhtään aikaisemmin?"

Jack yskäisi vaivautuneena katsellen kaikkialle muualle, paitsi poikaansa. Andrea seisoi hänen vieressään kulmat kohollaan, ja mitä-minä-sanoin -ilme kasvoillaan.

"No kun tuota itse asiassa me ajattelimme –", Andrea rykäisi merkitsevästi ja Jack huokaisi. "hyvä on, hyvä on, minä ajattelin... Että te voisitte jäädä tänne vielä joksikin aikaa."

Jamesin suu oli raollaan ja hän katsoi isäänsä ymmällään. "Miksi ihmeessä te nyt lähdette ja mitä me täällä tehdään? Minä en ymmärrä..."

Jack katsoi vihdoin poikaansa kasvoillaan yhä hieman vaivautunut ilme. "Minä selitän kaiken sitten myöhemmin, mutta nyt meillä on kiire", Jack sanoi, "Tule, Andrea." Ja ennen kuin James ehti vastata mitään Jack oli jo pyyhältänyt ulos huoneesta Andrea vanavedessään. James tuijotti heidän peräänsä ällistyneenä. "Mitä!?" hän älähti hetken kuluttua, ilmeisesti saatuaan äänensä takaisin, "Ei hän voi... ei hän voi noin vain..."

"Niinpä", Lily sanoi nyökyttäen päätään.

"Miten hän voi noin vain ilmoittaa lähtevänsä ja jättää meidät Gustavin armoille?"

Lily purskahti nauruun. "Ja Gustavko sinua tässä eniten huolettaa?"

James vilkaisi ärtyneenä hekottavaa tyttöystäväänsä. "Äh, en minä sitä, se oli vain vertauskuva..."

"Sinä ja sinun vertauskuvasi..." Lily mutisi.

"Mitä tuokin muka tarkoitti?"

"Ei mitään."

"Tarkoittipas."

"Tietääköhän Sirius edes, että he ovat lähteneet?" Lily vaihtoi puheenaihetta räikeästi.

James kohautti olkiaan. "En minä tiedä. Miten isä voi noin vain lähteä ja jättää meidät tänne. Hänen takiaanhan me tänne alun perin tulimmekin?" James sanoi rypistäen otsaansa vihaisesti.

Lily kietoi kätensä Jamesin vyötärölle. "Ei viitsitä murehtia sitä nyt. Kyllä me joka tapauksessa päästään täältä kotiin. Ja täällähän on aika kivaa, vai mitä?" Lily sanoi hymyillen ja suuteli Jamesia kevyesti huulille.

"Vau, Lily Evans haluaa nuoleskella ihan oma-aloitteisesti. Tuntuu, kuin olisin saavuttanut jotain tässä elämässä."

Lilyn oli pakko nauraa, ennen kuin hän painoi taas huulensa Jamesin huulille. Samassa ulko-ovi paukahti auki ja Sirius marssi sisään. "Hei, onko teidän ihan pakko tehdä tuota keskellä eteistä?" Sirius kysyi närkästyneenä.

"No anteeksi, me etsitään joku muu paikka", James sanoi Siriukselle virnistellen ja veti Lilyn mukanaan yläkertaan.

 

 

 

14. –

 

Lily sekoitti puuhaarukalla isossa muovisessa kulhossa olevaa taikinaa ja hyräili itsekseen. James seisoi hellan ääressä ja tökki kattilassa olevaa kastiketta kauhalla huomattavasti vastahakoisemmin, kuin Lily. Muutamat viimeiset päivät olivat kuluneet pitkälti samalla tavalla Gustavia ei ollut paljon näkynyt, samoin kuin ei Siriustakaan ja heidät nähdessään tämä oli ollut epätavallisen vähäpuheinen ja vaisu.

"Lily, miksi ihmeessä meidän pitää tehdä ruokaa?" James marisi taas kerran, "Ja miksi ihmeessä me ei edes voida käyttää taikoja?"

"Koska ruoanlaitto on kivaa", Lily vastasi hymyillen, "Ja koska ilman taikoja se on vielä kivempaa."

James irvisti kattilalle edessään, aivan kuin olisi ollut sen vika, että hän joutui hämmentämään sitä.

"Missä Gustav on aina silloin kun häntä tarvitaan", James jupisi, "Hänestä ei ole mitään muuta, kuin haittaa."

Lily käveli Jamesin taakse ja kurkisti kattilaan.

"Mahtavaa James, sinä onnistuit melkein olemaan polttamatta tuon."

"Melkein", James sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Lily palasi taas oman kakkutaikinansa ääreen ja jätti Jamesin lieden äärelle. Hetken he työskentelivät hiljaisuudessa, kunnes James taas avasi suunsa: "Lily, minusta sinun pitäisi mennä Petunian häihin."

Lily käänähti katsomaan Jamesia yllättyneenä. "Miten niin?"

"No hän on sentään sinun siskosi ja se on tärkeä päivä hänelle..." James piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi vielä: "Ja minusta meidänkin olisi jo aika lähteä kotiin."

"Tämä johtuu sinun isästäsi, eikö niin?"

"Minä tiedän, mitä hän yrittää, mutta minä olen jo aikuinen, hänen pitää pikku hiljaa sopeutua siihen", James sanoi.

"Sinä olet oikeassa", Lily myöntyi, "Mutta hän rakastaa sinua vain niin paljon, hän ei kestäisi, jos sinulle tapahtuisi jotakin."

"Minä tiedän, mutta me eksyttiin aiheesta. Petunian häät?"

"Ehkä meidän pitäisi mennä", Lily sanoi epäröiden, "Mutta en tiedä haluaako hän meidät sinne."

James pyöritti silmiään Lilylle. "Hän lähetti sinulle kutsun, eihän se voi mitenkään olla merkki siitä, että hän haluaisi sinut paikalle."

"Niin varmaan." Lily mutisi edelleen epäröiden.

"Lily", James aloitti varovasti.

"No?"

"Minusta tuntuu että tuo kastike kiehui juuri yli."

He olivat nimittäin molemmat unohtaneet kattilan kokonaan ja sen sisällä ollut kastike valui kattilan reunojen yli liedelle. "Voi ei", Lily voihkaisi. "Siivoa se James."

"Mitä!?" James älähti.

"Siivoa se, minä en jaksa", Lily sanoi tyynesti, siirtyi tiskien pariin ja laittoi ne peseytymään itsestään yhdellä sauvan heilautuksella. James aloitti lieden siivoamisen nyrpeänä itsekseen mutisten.

 

Noin  puolessa tunnissa he olivat valmiita ja  keittiö oli siivottu taikojen avulla taas puti puhtaaksi.

"James minä taidan mennä kävelylle", Lily sanoi, kun he olivat valmiita.

"Okei, haluatko, että minä tulen mukaan?"

"Ei, mene sinä vaikka lohduttamaan Siriusta tai jotain", Lily vastasi olkiaan kohauttaen.

"Miksi minun pitäisi lohduttaa Siriusta?" James kysyi ymmällään.

Lily huokaisi. "Ehkä siksi, että hän on juuri eronnut tyttöystävästään", Lily selitti silmiään pyöritellen ja antoi Jamesille vielä suukon, ennen kuin lähti ulos.

 

Ulos päästyään Lily päätti käväistä katsomassa Dinaa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena pitkin Montereyn katuja, kunnes huomasi yhtäkkiä olevansa jo Dinan kodin luona. Hänen painettuaan ovikelloa, Dina avasi oven melkein heti.

"Ai hei, Lily", Dina sanoi yllättyneenä päästäessään Lilyn sisälle.

"Hei Dina, mitä kuuluu?"

Dina empi hetken, aivan kuin ei olisi oikein tiennyt, mitä sanoa. "No totta puhuen, ei kovin hyvää, juuri nyt", hän lopulta sanoi hymähtäen surullisesti. Lily tarkkaili tyttöä ja huomasi nyt, ettei Dina näyttänytkään voivan kovin hyvin. Hän oli kalpea ja hänellä oli tummat varjot silmien alla, aivan kuin hän ei olisi saanut nukuttua tarpeeksi.

"No en minä sitä odottanutkaan", Lily huokaisi.

"Miten niin?" Dina kysyi samalla kun johdatti Lilyn hieman sotkuiseen keittiöön ja veti tälle tuolin pöydän alta.

"No Siriuskaan ei ole ollut ihan oma itsensä..." Lily aloitti varovasti.

Dina huokaisi ja katsoi Lilyä päätään pudistellen. "Lily, minä olen käyttäytynyt niin typerästi. Kaikki on minun syytäni", Dina huokaisi ja Lily näki, että tämän ruskeat silmät olivat kostuneet kyynelistä.

"Mitä sinä tarkoitat?" Lily kysyi.

"Minä olen käyttäytynyt ääliömäisesti, minä luulin, että Sirius on pettänyt minua... Hän varmasti inhoaa minua."

Lily katsoi Dinaa hämmästyneenä. "Mitä? Minä luulin, että sinä ajattelit, että hän oli pettänyt sinua", Lily sanoi.

"Niin minä ajattelinkin", Dina sanoi ja riiputti päätään, "Minä olin ääliö."

"Sinä huomasit sen?" Lily kysyi kulmat kohollaan.

Dina nyökkäsi. "Ei tietenkään Sirius ole pettänyt minua. Minä tajusin sen heti, kun olin lähtenyt hänen luotaan. Minä vain... minulla oli niin paljon muuta mielessäni ja minä pelkäsin, että minä menettäisin vielä hänekin kaikkien muiden lisäksi ja minä en ajatellut selvästi..." Dina sopersi silmät kyynelissä.

"Keiden kaikkien muiden lisäksi?" Lily kysyi ja yritti saada ääneensä mahdollisimman paljon myötätuntoa.

 

Dina epäröi hetken, kuin miettien, vastaisiko hän Lilyn kysymykseen vai ei. Lopulta hän huokaisi ja avasi suunsa. "No sinähän tiedät, että minun siskoni kuoli vasta vähän aikaa sitten", Dina aloitti yhä epäröiden, "Ja minä sain juuri tietää..."

"Niin?" Lily kehoitti kannustavasti.

"Että minun äidilläni on syöpä."

Lily tuijotti Dinaa hetken sanattomana. "Mutta eikö... eikö syöpää voida parantaa taikakeinoin?"

Dina pudisteli päätään pidätellen yhä itkua. "Sitä ei voi parantaa", Dina kuiskasi, "Hän kuolee."

Lily tuijotti syliinsä, tietämättä, mitä hänen pitäisi sanoa. Hän oli aina ollut melko hyvä lohduttamaan muita ihmisiä, mutta nyt hänestä tuntui, ettei oikeita sanoja ollut olemassakaan. "Minä olen todella pahoillani", Lily tyytyi lopulta henkäisemään, keksimättä mitään parempaakaan. "Mutta minusta sinun pitäisi puhua Siriukselle ja kertoa hänelle äidistäsi."

"En minä voi", Dina nyyhkäisi surkeana. "Minä en ole kertonut vielä kenellekään, sinä olet ensimmäinen, jolle minä kerroin. Minusta tuntuu... että jos minä puhun siitä, koko asia muuttuu jotenkin todellisemmaksi. Minä en kestä menettää enään enempää perheenjäseniä, Lily."

 

Hetken mielijohteestä Lily kietaisi kätensä Dina ympärille ja rutisti tämän lohduttavaan halaukseen. Dina painoi leukansa vasen Lilyn olkapäätä, eikä kumpikaan sanonut hetkeen mitään, kunnes Lily avasi taas suunsa: "Sinun pitää kertoa Siriukselle, kyllä hän ymmärtää. Hänellä on ollut ikävä sinua."

Dina naurahti vaisusti kyyneliensä lomasta. "Enpä tiedä, hän on varmaan jo siirtynyt seuraavaan."

Lily hymyili Dinalle. "Eikä ole, minä tiedän, että hän oli Tylypahkan suurin naistenmies ja joskus hän osaa olla oikea ääliö, mutta hän on oikeasti tosi hyvä tyyppi."

"Hyvä on minä pyydän anteeksi Siriukselta", Dina huokaisi ja kuivasi poskelleen vierineet kyyneleet.

"Hyvä", Lily huudahti ja ponkaisi tarmokkaana pystyyn, vetäen Dinan perässään. "Sinä voit tulla minun kanssani nyt, hän luultavasti nyhtää kuitenkin sisällä, omassa huoneessaan."

Dina näytti vaivaantuneelta. "Öh, en minä tarkoittanut nyt heti. Minulla on muuta tekemistä!" Mutta Lily loi häneen niin paheksuvan katseen, että hänen oli pakko lisätä: "Hyvä on, hyvä on! Minä käyn hänen luonaan tänä iltana."

Lily hymyili ja taputti Dinaa olkapäälle, ennen kuin kääntyi lähteäkseen. "Ja sinun olisi parempi tulla", Lily varoitti. "Nähdään illalla."

 

***

"Sarvihaaaaraaaa, tule juomaan minun kanssani", Sirus lauleli ja astui olohuoneeseen, jonka sohvalla James istui.

James pyöritteli silmiään Siriukselle. "Jaa nyt sinä keksit hukuttaa sydänsurut pulloon. Minä ihmettelinkin, kuinka kauan sinulta kestää keksiä se."

"Hei! Ei minulla ole sydänsuruja", Sirius huudahti loukkaantuneena, "Minä olen kelmi. Ei minulla koskaan ole."

"Eipä tietenkään", James huokaisi, "Minäkin olen kelmi ja Lily on jo aiheuttanut minulle sydänsuruja enemmän kuin tarpeeksi yhden elämän osalta."

"No niin, mutta sinä oletkin sinä ja Lily on Lily", Sirius sanoi kärsimättömänä.

"Mitä tuokin muka tarkoitti?" James kysyi närkästyneenä.

"Ei mitään, ei mitään", Sirius kiirehti rauhoittelemaan Jamesia, "Mutta minäkin olen ana tullut juomaan sinun kanssasi, kun sinulla on ollut sydänsuruja, joten nyt on vähän niin kuin sinun vuoro."

"Vastahan me päätettiin, ettei sinulla ole sydänsuruja", James huomautti.

"Ihan sama."

James kohotti kulmiaan Siriukselle, mutta Sirius vain hymyili viattomana. "Tule nyt, Sarvihaara –kultaseni", Sirius pyysi ja tarttui Jamesin käsivarteen, vetäen tämän ylös sohvalta.

"En minä mikään kultanen ole", James jupisi Siriukselle, "Oletko sinä ottanut vaikutteita Gustavilta?"

"EN!" Sirius huudahti kauhuissaan tarpeettoman lujaa. Hän jatkoi Jamesin käsivarren vetämistä niin, ettei Jamesilla ollut muuta vaihtoehtoa, kuin seurata Siriusta ulos.

 

James ja Sirius kävelivät vaitonaisina kohti Montereyn velhojen kansoittamaa aluetta. Päästyään taikaväelle kuuluvalle kadulle, he löysivät yhdestä kadunkulmasta tupaten täynnä olevan pienen ja rähjäisen kapakan, jossa näytti olevan iloinen ja riehakas tunnelma, siitä huolimatta, että ulko-ovi repsotti joten kuten paikallaan, irti saranoilta – ilmeisesti vain taikuuden varassa – ja kyltti, joka ilmoitti kapakan nimen, oli kokonaan irti.

"Täydellinen", Sirius henkäisi, tarttuessaan ovenkahvaan. Sisälle astuttuaan heitä tervehti tunkkainen hien ja paistetun ruoan haju ja epävireinen, mutta äänekäs kuorolaulu.

"Niin, jos haluaa unohtaa murheensa", James vastasi Siriuksen huomautukselle, heidän luoviessaan tietä tungoksen läpi.

"Paitsi, että minulla ei ole mitään murheita", Sirius väitti vastaan.

James virnisti Siriukselle. "Jos sinulla ei oikeasti olisi murheita, sinä et yrittäisi niin kovasti vakuuttaa, että sinulla ei ole murheita."

"Hah", Sirius naurahti Jamesille, "Tuossa ei ollut mitään järkeä, sinä puhut sekavia, vaikka et ole vielä edes kännissä."

"Enkä puhu", James väitti vastaan sillä välin, kun Sirius tilasi heille tuliviskiä. Kohta Sirius läjäytti lasin Jamesin eteen niin, että puolet siitä läikkyi Jamesin rinnuksille. "Kiitos vain, Anturajalka", James sanoi kuivasti.

Sirius virnisteli Jamesille samalla, kun kittasi omaa lasillistaan kurkusta alas.

 

***

Muutamien tuntien kuluttua Sirius oli saanut ahdettua elimistöönsä niin paljon alkoholia, että Jamesin oli pakko ihailla hänen suoritustaan.

"Ihan totta, Anturajalka", James sanoi vain hiukan sammaltaen, "Sinä teit ihan varmaan jonkun ennätyksen."

"Enkä minä ole vielä läheskään lopettamassa", Sirius huomautti hiukan enemmän samaltaen.

"Minusta tuntuu, että sinä olet, koska sinä sammut, jos juot yhtään enempää ja koska minä en jaksa kanta sinua kotiin ja jos minä jaksaisin kantaa sinut kotiin, se tarkoittaa, että minun pitäisi kantaa sinut kynnyksen yli ja minä en halua mennä sinun kanssasi naimisiin, joten minä en kanna sinua kynnyksen yli", James järkeili.

"Mitä?" Sirius kysyi otsaansa rypistäen.

"En minä tiedä."

"Hyvä, että sinä olet niin viisas, Sarvihaara."

"Aivan."

Hetken he vain tuijottivat toisiaan, sanomatta mitään, koska kumpikaan ei enään muistanut, mistä he olivat alun perin keskustelleet."

"No niin Sirius, me lähdetään nyt", James sanoi vihdoin ja nousi pystyyn kaataen tuolinsa. James lähti tarmokkaana marssimaan kohti ulko-ovea, kunnes hän huomasi, ettei Sirius seurannutkaan häntä. James huokasi kovaäänisesti ja kääntyi mennäkseen takaisin Siriuksen luokse. Sirius kuitenkin nukkui äänekkäästi kuorsaten, poski painuneena pöydän karheaa puupintaa vasten.

"Hoi, Anturajalka!" James karjahti Siriuksen korvan vieressä, niin, että Sirius kavahti pelästyneenä hereille, mutta samalla koko muu baari hätkähti ja kääntyi katsomaan heidän suuntaansa.

"Aika lähteä", James sanoi ja kiskoi tokkuraisen Siriuksen kyynärvarresta pystyyn ja he kompuroivat yhdessä ovelle ja siitä ulos.

 

Ulkona oli jo pimeää, sillä kello oli reilusti yli puolen yön, mutta ilma oli hennosta tuulenvireestä huolimatta vielä lämmin. Melkein aution velhokadun molemmin puolin leijui ilmassa lyhtyjä, jotka valaisivat kadun ja ne harvat velhot ja noidat, jotka olivat vielä liikkeellä siihen aikaan. Kaikki kaupat olivat kiinni, niiden ikkunat olivat pimeinä ja ulkona olleet myyntikojut oli vedetty sisälle. Tunnelma oli melko erilainen, kuin päivällä.

Siriuksen ja Jamesin onnistui jotenkin hoiperrella Helgan kartanolle, eikä Siriuskaan kaatunut ojaan, kuin vain pari kertaa. Heidän päästyään ovesta sisälle, eteisessä heitä odotti Lily, joka seisoi vihaisen näköisenä kädet lanteilla siinä silmänräpäyksessä, kun James ja Sirius hoippuivat sisälle. Hänen takanaan seisoi Gustav, kädet myöskin lanteilla, mutta hänen kasvoillaan ei ollut aivan yhtä vihaista ilmettä, kuin Lilyllä.

"Missäs sitä ollaan oltu?" Lily kysyi kulmat kohollaan.

"Hei Lily ja Gustav", Sirius sopersi heiluttaen kättään vaisusti kummallekin, ilmeisesti unohtaneena, että hänen piti olla vihainen Gustaville.

"Juomassa", James vastasi Lilyn kysymykseen. "Se oli Siriuksen idea", hän lisäsi vielä kietoen kätensä tiukasti Lilyn ympärille ja suudellen tätä poskelle. "James. Irti.", Lily käski ja kiemurteli irti Jamesin kuristusotteesta, "Sinä haiset."

 

Sitten kumpikin kääntyi katsomaan Siriusta, joka oli jostain syystä kietonut kätensä Gustavin ympärille samaan tapaan, kuin James vähän aikaa sitten Lilyn. Gustav vain näytti nauttivan siitä paljon enemmän, kuin Lily.

"Sirius, minusta tuntuu, että sinä tulet katumaan tuota aamulla", James aloitti varovasti. Hän ja Lily onnistuivat keplottelemaan Siriuksen irti Gustavista –ilman Gustavin apua – ja saivat vielä tämän yläkertaan ja hänen huoneeseensa, jonka sängylle he jättivät hänet nukkuman täysissä pukeissa ja kengät jalassa.

 

***

Seuraavana aamuna herätessään Siriuksesta tuntui, kuin joku olisi vähintään halkaissut hänen päänsä keskeltä kahtia. Sirius voihkaisi huonovointisesti ja nousi istumaan sängyllään lyöden päänsä kattoon, joka oli matalalla siinä kohtaa.

 

Puolen tunnin, kuuman suihkun ja monien päänsärkytablettien jälkeen Sirius alkoi jo tuntea olonsa enemmän ihmiseksi. Sirius raahautui keittiöön, jossa Lily ja James istuivat kahvikuppien ääressä vaimeasti keskustellen.

"Huomenta Sirius, sinäkin pääsit ylös sängystä", Lily sanoi kuivasti.

"Huomenta", Sirius haukotteli ja lysähti istumaan tuolille Lilyn viereen. Heti sen jälkeen hän päätteli, että hänen ei olisi pitänyt tehdä sitä, sillä äkkinäinen liike tuntui äkäisenä vihlaisuna hänen päässään. Sirius voihkaisi ja hieroi kämmenellä otsaansa.

"Ihan oikein sinulle", Lily sanoi kylmästi.

"Miten sinä voit sanoa noin, Lily?", Sirius kysyi martyyrin ilme kasvoillaan, "Minä en toivoisi tälläistä kohtaloa pahimmalle vihollisellenikaan."

Lily kuitenkin vain tuhahti välinpitämättömästi. "Sinun oma asiasihan se on, mutta olisit sinä voinut valita kännäämiselle edes hiukan sopivamman illan", Lily sanoi turhautuneena.

"Mitä vikaa eilisessä oli?" Sirius ihmetteli.

"Sitä, että Dinan piti pyytää sinulta anteeksi, mutta sinä et ollut kotona", Lily sanoi raivostuneella äänellä.

"Mitä!?", Sirius kysyi otsaansa rypistäen, "Minulta on tainnut mennä jotain kokonaan ohi."

Lily huokaisi syvään rauhoittuakseen, ennen kuin selitti asian Siriukselle. "Dina tajusi, että hän on käyttäytynyt tyhmästi ja että sinä et tietenkään ole pettänyt häntä ja hänen piti pyytää sinulta anteeksi, mutta hän ei voinut, koska sinun oli ihan pakko lähteä juomaan Jamesin kanssa juuri silloin."

Sirius ei ilmeisesti keksinyt mitään sanottavaa, sillä hän vain tujotti Lilyä pöllämystyneenä. "Hän tajusi, etten minä ole pettänyt häntä?" Sirius varmisti.

"Niin."

"Ilman, että kukaan kertoi sen hänelle?"

"Niin."

Sirius voihkaisi taas kerran ja painoi pään käsiinsä. "Minä olen ääliö."

"Niin oletkin", Lily sanoi, mutta nyt hänen äänessään oli enemmän lämpöä ja hänen suupielensä jopa kaartui huvittuneeseen hymyyn.

"Minun pitäisi sitten varmaan mennä puhumaan hänelle", Sirius sanoi vastahakoisesti.

"Varmaan", Lily nyökkäsi.

 

Hetken kaikki kolme joivat kahvia hiljaisuuden vallitessa, kunnes Lily avasi taas suunsa. "James, meidän pitäisi varmaan pakata, jos me aiotaan mennä sinne Petunian häihin."

"Niin varmaan", James myöntyi.

"Mitä?" Sirius huudahti närkästyneenä, "Miksei kukaan kerro minulle mitään?"

"No koska sinä et ole ikinä paikalla", James vastasi.

"Jos te olette lähdössä niin minäkin lähden", Sirius ilmoitti päättäväisenä. "Minä en kyllä jää tänne Gustavin armoille."

James nauroi Siriukselle muistaen, mitä tämä oli tehnyt eilen illalla. "Niin, kun sinähän et osaa pitää varaasi Gustavia vastaan."

"Minä tarkoitin vain sitä, että sitten Gustav olisi ainoa meistä, joka osaa kokata", Sirius mutisi, vaikka kukaan ei kuunnellutkaan häntä.

"Hyvä on, mutta sinun pitää tehdä sovinto Dinan kanssa", Lily ilmoitti tiukasti, "Muuten minä en päästä sinua pois täältä."

Sirius mutisi joitain, joka saattoi olla "Ja miten sinä muka sen estäisit?" ennen kuin keskitti taas koko huomionsa kahvikuppiinsa.

 

 

 

15. – Sovintoja

 

Aamupalan jälkeen Sirius lähti hiukan vastahakoisesti Dinan luokse. Hän löysikin Dinan tämän kodin pihalta polvillaan kukkapenkin edessä. Dinan hiukset oli kiinnitetty pinneillä sykerölle niskaan ja hänellä oli värikäs kukkaesiliina vaatteidensa suojana. Dina käänsi päänsä heti, kun kuuli Siriuksen askeleet, mutta laski sitten katseensa nopeasti takaisin multaisiin käsiinsä, nähtyään kuka oli tulossa.

"Ai hei Sirius", Dina mutisi käsilleen.

"Hei Dina", Sirius vastasi, katsoen hänkin kaikkialle muualle, paitsi Dinaan.

Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes Dina viimein rikkoi vaivaantuneen hiljaisuuden: "Haluatko sinä tulla sisään?"

Sirius kohautti olkapäitään mahdollisimman välinpitämättömästi: "Vaikka."

 

Sirius seurasi Dinaa ulko-ovesta sisälle ja keittiön pöydän ääreen istumaan.

"Missä sinun isäsi on?" Sirius kysyi, keksimättä mitään muutakaan.

"Varmaan töissä", Dina vastasi välinpitämättömästi, "Hän on aina."

Sitten seurasi hetken hiljaisuus, kummankin tuijotellessa taas seiniä. "Miksi sinä tulit, Sirius?" Dina kysyi huokaisten hetken kuluttua.

"No...", Sirius aloitti epävarmasti, "Eilen illalla... Lily kertoi, että sinä tulit käymään, kun minä en ollut kotona." Dina odotti edelleen tutkien Siriusta katseellaan, joten Sirius jatkoi: "Ja minä kun luulin, ettet sinä halunnut nähdä minua enään ikinä."

"Sirius, minä- ", Dina aloitti, mutta vaikeni sitten äkkiä, koska hänestä tuntui, ettei hän löytänyt oikeita sanoja millään. "Minä olen niin, niin pahoillani. Minä käyttäydyin typerästi ja lapsellisesti."

"Niin käyttäydyit", Sirius myönsi.

"Niin, että voitko sinä antaa minulle ikinä anteeksi?"

"minä vain mietin" Sirius aloitti varovasti, "Että miksi?"

"Mitä miksi?"

"No että miksi ihmeessä sinä uskoit Gustavia alun perinkään ja miksi sinä tajusit myöhemmin, että hän valehtelee?"

"No se on pitkä juttu", Dina sanoi välttelevästi.

"Kyllä minulla on aikaa", Sirius vastasi. "Ja sinun on paras alkaa selittää, jos haluat, että minä annan sinulle anteeksi." hän lisäsi vielä uhkaavasti.

 

Dina huokaisi vielä syvään, ennen kuin aloitti. "No silloin kun minä juttelin Gustavin kanssa, minä en ollut ihan... Minä en ajatellut ihan järkevästi. Ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sinutkin", Dina sanoi epäselvästi.

Sirius jäi tuijottamaan Dinaa suu auki. "Sinä siis pelkäsit, että sinä menettäisit minut, joten sinä tulit syyttämään, että minä olin pettänyt sinua. Naiset ovat vielä epäloogisempia, kuin minä kuvittelin."

"Ei, kun minä ajattelin, että jos kaikki muutkin minulle rakkaat ihmiset lähtevät pois minun luotani, niin mikset sitten sinäkin", Dina selitti.

"Jaa nyt minut lasketaan rakkaisiin ihmisiin?", Sirius kysyi sarkastisesti, "Vielä pari päivää sitten, sinä inhosit minua."

"Äääh, en minä inhonnut sinua, minä vain sanoin niin", Dina selvensi. Sirius pyöritteli silmiään kohti kattoa ja mutisi jotain, joka olisi voinut olla "naiset."

"Okei, okei", Sirius sanoi hetken kuluttua ryhdistäytyen, "Ketkä muut ihmiset."

Dina vaikeni merkitsevästi ja Sirius hihkaisi voitonriemuisesti. "Hahaa! Minä tunnen, että nyt me olemme pääsemässä lähelle itse asiaa!"

"Okei", Sirius sanoi uudestaan ja suoristautui tuolillaan, samalla kun pyyhki voitonriemuisen virneen kasvoillaan. "No niin, aloitapa sitten ihan alusta. Ketkä muut ihmiset?"

"No sinähän tiedät, että minun siskoni kuoli vähän aikaa sitten...", Dina aloitti epävarmasti.

"Ja?"

"Ja minä sain juuri tietää, että minun äidilläni on syöpä." Dina huokaisi ja jäi jännittyneenä odottamaan Siriuksen reaktiota. Nyt se oli ainakin sanottu.

"Siis mitä!?" Sirius älähti pöllämystyneenä. Sitä hän ei ollut osannut odottaa.

"Niin", Dina sanoi.

"Minä... Minä en tiennyt", Sirius sopersi hämmentyneenä. Dina onnistui jopa hymähtämään hiukan Siriuksen reaktiolle, ennen kuin alakuloinen ilme palasi hänen kasvoilleen.

"Et tietenkään sinä tiennyt, koska minä en kertonut sinulle", Dina sanoi.

"Mutta eikö syöpää voida parantaa?", Sirius kysyi samalla tavalla, kuin Lily vain päivää aikaisemmin.

 

Dina pudisteli mykkänä päätään ja nieli kyyneliään. Hänestä tuntui, ettei hän kestäisi, enään yhtäkään tuollaista hyvää tarkoittavaa kysymystä, koska hän ei itsekään vielä tiennyt, miten olisi suhtautunut vastaukseen. Hän ei kestänyt sanoa sitä ääneen.

"Ei sitä voida parantaa", Dina kuiskasi hiljaa.                      

"Miksi sinä et kertonut minulle?"                                          

"Minä vain... En minä tiedä", Dina nyyhkäisi, "Mutta kun Lily kävi eilen, hän sai minut tajuamaan, että minun on pakko pyytää sinulta anteeksi ja minun on pakko kertoa sinulle."

"Miksi sinun olisi pakko pyytää anteeksi?" Sirius kysyi epäluuloisena.

"Koska..." Dina veti syvään henkeä ja nosti päänsä katsoakseen Siriusta silmiin, ennen kuin jatkoi. "Koska minusta tuntuu, että minä olen rakastunut sinuun, Sirius."

 

Sirius saattoi tuntea, miten kaikki väri pakeni hänen kasvoiltaan, kun hän kuuli Dinan sanat. Hänen suunsa aukeni järkytyksestä. Sirius piti Dinasta, itse asiassa hän piti Dinasta aika paljonkin, mutta hän ei todellakaan ollut vielä valmis puhumaan rakkaudesta. Aivan kuin olisi arvannut Siriuksen ajatukset, Dina löi käden pelästyneenä suulleen, ja katsoi Siriusta aivan yhtä kauhistuneena takaisin. "Minä sanoin rakastunut, mikä on ihan eri asia, kuin rakastaa", Dina selitti nopeasti, "Ja minä sanoin, että minusta tuntuu, eli minä en ole ihan varma siitä."

"Niin juuri", Sirius sanoi nyökytellen. "Eli sinusta siis tuntuu, että sinä arvelet ehkä olevasi pikkuisen rakastunut minuun."

Dina oli huomauttamassa, että ei hän ihan sitä ollut kyllä tarkoittanut, mutta päätti sitten, että oli parempi pitää suunsa kiinni siitä asiasta. "Aivan", Dina myönsi ja hymyili Siriukselle kokeeksi, "Eli kaikki on siis hyvin?"

"Niin", Sirius vastasi ja hymyili takaisin, "Kaikki on hyvin." Ja sitten hän kumartui pöydän yli ja suuteli Dinaa pitkään. Kun he viimein irroittautuivat toisistaan, kummankin kasvoilla oli jo hiukan enemmän väriä.

"Sirius?" Dina mumisi yhä hymyillen.

"Mitä?"

"Sinä et vastannut vielä yhteen kysymykseen?"

"No mihin?" Sirius kysyi epäluuloisena.

"Annatko sinä minulle anteeksi?"

"Totta kai", Sirius sanoi virnistäen. Sitten hän veti Dinan pöydän toiselta puolelta syliinsä. "Itse asiassa, en minä koskaan niin kovin vihainen sinulle ollutkaan."

 

***

Myöhemmin päivällä Sirius palasi takaisin Helgan kartanolle huomattavasti paremmalla tuulella kun oli sieltä lähtenyt. Eteisessä hän kohtasi Gustavin ja ennen kuin tajusi, mitä oli tekemässä, hän jo hymyili tälle lämpimästi ja huikkasi iloisen tervehdyksen.

"Ai hei Sirius", Gustav sanoi ja hymyili leveästi, ilahtuneena siitä, että Sirius kohteli häntä niin ystävällisesti.

Sirius haukkoi kauhistuneena henkeään tajuttuaan, mitä oli tehnyt. "Oho, sovitaanko ettei tuota äskeistä tapahtunut, jooko?" Sirius ehdotti. Vaikka hän olikin tehnyt sovinnon Dinan kanssa, se ei tarkoittanut, että hän olisi antanut anteeksi Gustaville.

"Ei sovita", Gustav vastasi.

"Minä en ole vielä antanut sinulle anteeksi", Sirius muistutti.

"Vielä!" Gustav hihkaisi voitonriemuisena.

"Enkä tule antamaankaan", Sirius lisäsi.

 

"Sirius", Gustav aloitti katuvaisena, "Minä tiedän, että minä käyttäydyin typerästi ja olen tosi tosi pahoillani ja lupaan, että menen puhumaan Dinan kanssa ja selittämään hänelle kaiken, mutta sinun on pakko antaa minulle anteeksi."

"Eikä ole", Sirius sanoi kylmästi, "Sitä paitsi sinun ei tarvitse selittää Dinalle enään mitään. Me tehtiin sovinto."

"Ai", Gustav sanoi yllättyneenä. "Joten nyt sinä voit tehdä sovinnon minunkin kanssa", hän lisäsi sitten toiveikkaana. "Niin kuin sanoin jo, minä olen todella pahoillani. Minä voin vaikka anella armoa polvillani, jos sinä sitä haluat, mutta sinun pitää antaa minulle anteeksi Sirius -kulta"

"En anna", Sirius sanoi ja käänsi Gustaville mielenosoitukselliesti selkänsä. "Ja sitä paitsi, minä en ole sinun kultasi."

"Okei, Sirius -kul-" Gustav lopetti ja rykäisi, ennen kuin jatkoi. "Sirius –kiltti. Olen pahoillani."

Sirius huokaisi raskaasti, ennen kuin kääntyi taas Gustavin puoleen. Tämä oli ilmeisesti ainoa keino saada Gustav pois hänen kimpustaan. "Hyvä on sitten, minä annan sinulle anteeksi, mutta vain ja vain sen takia, että minä en jaksa, kuin sinä koko ajan roikut minun kannoillani anelemassa anteeksi ja koska minä haluan, että sinä alat kokata taas, Jamesin ja Lilyn ruoat ovat suoraan sanottuna kamalia."

"Oi kiitos, Sirius –rakas", Gustav kiljahti ilahtuneena ja syöksyi halaamaan Siriusta. Sirius oli kuitenkin osannut varautua siihen ja karkasi pois Gustavin tieltä.

"Nyt minun on pakko etsiä Lily ja James ja kysyä, koska me ollaan lähdössä", Sirius sanoi paetessaan portaikkoon.

"Lähdössä!?" Gustav huudahti hätääntyneenä. "Minne te muka olette lähdössä?"

"Lilyn siskon häihin", Sirius sanoi pysähtyessään puolessa välillä portaikkoa. Sitten hän jatkoi matkaansa yläkertaan, ennen kuin Gustav ehti esittää lisäkysymyksiä.

 

Yläkerrassa Sirius potkaisi Lilyn ja Jamesin oven auki ja löysi heidät vierashuoneen sängyltään, erittäin tiukasti toisiinsa kietoutuneina

"Eikö tässä talossa saa minkäänlaista rauhaa?" James huudahti ärtyneesti Siriuksen marssiessa sisälle. Lily nousi istumaan sängyn laidalle ja yritti hivuttautua kauemmaksi Jamesista, mutta James kietoi kätensä tiukasti Lilyn vyötärön ympärille.

"Anteeksi, anteeksi, oi Sarvihaara Suuri, nuoleskelijoiden kuningas, että suvaitsin häiritä teidän tärkeää tehtäväänne", Sirius sanoi vakavasti istuutuessaan nojatuoliin huoneen nurkassa.

"En minä ole nuoleskelijoiden kuningas, se arvonimi on jo varattu sinulle", James vastasi.

Sirius vain virnisti hänelle ja kohautti olkapäitään. "Eli koska me lähdetään Petunian häihin?" Sirius kysyi Lilyltä.

"Sovitteko te Dinan kanssa?" Lily uteli, jättäen huomioimatta Siriuksen kysymyksen.

"Joo sovittiin", Sirius vastasi.

"Ja kertoiko hän sinulle äidistään?"

"Joo kertoi", Sirius vastasi tällä kertaa synkemmin.

"Mikä äiti?"James kysyi ymmällään.

"Se ihminen joka synnytti ja kasvatti hänet. Sitä kutsutaan äidiksi, Sarvihaara -pikkuinen, sinullakin on sellainen", Sirius selitti.

"Tarkoitin, että mitä hänen äidistään?"

"Äh, ei mitään", Lily sanoi, "Minä selitän sinulle myöhemmin."

 

"Joten koska me ollaan lähdössä Petunian häihin?" Sirius kysyi uudestaan.

"Me ollaan lähdössä jo tänään, mutta sinä taisit unohtaa sen tosiasian, että sinua ei ole edes kutsuttu", Lily sanoi kuivasti.

"Minä kuokin", Sirius vastasi iloisesti.

"Enpä tiedä onko hyvä idea päästää sinua riehumaan sisareni häihin", Lily sanoi.

"Lily kilttiiii", Sirius pyysi ja katsoi Lilyä viattomimmalla ja anovimmalla katseellaan.

"Jaa noin sinä sait ne kaikki tytöt luutakomeroon kanssasi Tylypahkassa", Lily mutisi silmiään pyöritellen.

"Minä olen ihan kiltisti."

Lily huokaisi alistuneesti. "Hyvä on, mutta jos sinä teet yhtään mitään vähänkin-"

"Älä huoli", Sirius keskeytti Lilyn iloisesti, "minä en tee mitään, olen yhtä vaaraton, kuin pieni koiranpentu."

"Sinulla ei ilmeisesti ole hajuakaan, kuinka paljon tuhoa koiranpentu voi saada aikaan", Lily huomautti.

Sirius vain kohautti olkapäitään hymyillen viattomasti. "Minun pitää mennä hyvästelemään Dina, jos me kerran ollaan lähdössä niin pian", Sirius sanoi ja nousi pystyyn.

"Vastahan sinä tulit Dinan luota", Lily muistutti.

"No ihan sama, minä menen takaisin." Sirius kohautti olkiaan ja pyyhälsi ulos huoneesta, yhtä nopeasti, kuin oli sinne tullutkin.

 

***

Dina katsoi Sirusta kulmat hieman hämmästyneinä kohollaan, mutta kuitenkin ilahtunut hymy huulillaan, kun tämä noin vartin päästä ilmestyi takaisin hänen ovelleen.

"Sinä et sitten kestänyt olla minusta kauempaa erossa", Dina naurahti.

Sirius kohautti olkiaan ja astui sisälle. "Minun piti tulla vain kertomaan sinulle, että me ollaan lähdössä Britanniaan Lilyn siskon häihin", Sirius kertoi.

Dinan ilme valahti. "Mutta koska sinä tulet takaisin?"

Sirius kohautti olkiaan. Itse asiassa hän ei ollut itsekään miettinyt yhtään, mitä tekisi häiden jälkeen. "En minä tiedä."

"Kai sinä tulet takaisin?" Dina kysyi säikähtäneenä.

Sirius epäröi sekunnin murto-osan, ennen kuin vastasi. "Totta kai tulen, sinähän olet täällä", hän huudahti sitten, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.

Dina hymyili nyt jo vapautuneemmin, samalla kun johdatti Siriuksen portaita ylös omaan huoneeseensa. "Hyvä. Mutta minun tulee sinua ikävä."

"Niin minunkin sinua", Sirius vastasi ja kietoi kätensä Dinan vyötärölle ja veti tämän lähemmäs itseään.

"Eikö Lilyn sisko ole jästi?" Dina kysyi hetken kuluttua, "Mitä ihmettä sinä teet hänen häissään?"

Sirius kohautti olkiaan. "Ei hajuakaan."

"Koska te lähdette?"

"Luultavasti parin tunnin kuluttua. Lilyn pitäisi ilmeisesti olla jo siellä auttamassa siskoaan", Sirius vastasi.

"Niin pian?", Dina kysyi pettyneenä. 

Sirius hymyili tytön ilmeelle. "Minähän lupasin tulla takaisin."

"Niin", Dina vastasi edelleen hiukan alakuloisella äänensävyllä.

"Enhän minä ole poissa kuin pari päivää. En edes viikkoa", Sirius yritti piristää Dinaa.

"Se tuntuu pidemmältä ajalta."

  

Jonkin aikaa he vain lepäsivät Dinan sängyllä sylikkäin, eikä kumpikaan tuntenut tarvetta puhua tai tehdä mitään. Lopulta Sirius nousi huokaisten pystyyn.

"Minun pitäisi nyt oikeasti lähteä, ennen kuin Lily ja James kyllästyvät odottamaan ja lähtevät ilman minua."

Dinakin kohottautui vastahakoisesti istumaan sängyn laidalle. "Minä tulen saattamaan sinua. Minä voin vaikka auttaa pakkaamisessa tai jotain", Dina tarjoutui.

Sirius kohautti okiaan. "Okei."

He kapusivat rappuset takaisin alakertaan ja lähtivät käsi kädessä ovesta ulos aurinognpaisteeseen.